SRK:n Suviseurat Oripäässä 2009

Sisällysluettelo 1 Ajankohtaiset artikkelit 1.1 Piispa Kari Mäkisen haastattelu 2 Turun piispa Kari Mäkinen Suviseuroissa ensimmäistä kertaa 2.1 Ajankohtaiset artikkelit

Ajankohtaiset artikkelit

Piispa Kari Mäkisen haastattelu

SRK:n Suviseurat Oripäässä 26.-29.6.2009

Turun piispa Kari Mäkinen Suviseuroissa ensimmäistä kertaa

Herätysliikkeet ovat kirkkomme jäsenten todellisuutta

Oripään lentokentälle on kokoontunut juhlakansaa Suviseuroihin. Tapahtuma on iso, väkeä on paljon. Tulevina viikonloppuina yhteen kokoonnutaan myös monilla muilla paikkakunnilla. Kesäjuhlilla suomalainen hengellinen perinne kukoistaa, veisuulle on tilaa ja yhteisöllisyydelle paikka. Monia herätysliikkeitä hyvin tunteva Turun piispa Kari Mäkinen on saapunut Suviseuroihin ensimmäistä kertaa.

Mitä herätysliikkeet tarkoittavat kirkolle, Kari Mäkinen?

- Ne ovat liikkeitä, jotka ovat joidenkin kirkkomme jäsenten vahvaa todellisuutta. Ne ovat se osa sitä maaperää, jossa kirkossamme eletään.

Arkkihiippakunnan alueella Suviseurat pidettiin edellisen kerran 34 vuotta sitten. Myös Kari Mäkiselle liike on muita herätysliikkeitä vieraampi.

- Lestadiolainen herätysliike ei ole ollut minulle tuttua kodin kautta, enkä ole myöskään työskennellyt sellaisilla alueilla, jossa suviseuroja olisi pidetty.

Lestadiolaisen herätysliikkeen pääkannatusaluetta on perinteisesti ollut pohjoinen Suomi sekä erityisesti Oulun seutu. Viimeisten vuosikymmenten aikana muuttoliikkeen myötä liikkeen vaikutus etelän kaupungeissa on kasvanut.

Kirkkoon sitoutuneita työntekijöitä

Vaikka piispa on suviseuroissa ensikertalainen, liikkeen piiristä on toki monia tuttuja.

- Piispan roolissa olen saanut myös enemmän kosketusta herätysliikejärjestöjen johtajiin. Vanhoillislestadiolainen herätysliike on vaikuttava tekijä kirkossa. Olen pannut myönteisesti merkille, että tämän liikkeen vaikutuspiiristä tulee paljon kirkkoon aidosti sitoutuneita ja motivoituneita työntekijöitä.

Mäkinen on nähnyt, miten vanhoillislestadiolainen liike on ankkuroitunut kirkkoon. Suhde kirkkoon on asiallinen ja kunnioittava, vaikkakaan ei aina ongelmaton. Koskaan se ei kuitenkaan ole ollut vastakkainasettelun suhde.

- Lestadiolaisen herätysliikkeen suhteessa kirkkoon näkyy toki jännitteitä, joita siinä on ollut kautta historian. Avointa keskustelu tästä ei ole kauheasti ollut eikä asioista ole juurikaan puhuttu ääneen. Olisiko meillä nyt mahdollisuuksia puhumattomien asioiden avaamiseen? Me elämme saman katon alla niin kuin perheessä, avoin keskustelu olisi keskinäisten jännitteiden purkamisen avain, piispa korostaa.

Piispa Mäkinen kokee vieraaksi herätysliikkeiden yleistämisen yhtenäiseksi massaksi.

- On ongelmallista puhua yhtenä käsitteenä herätysliikkeistä, koska tämän alle kätkeytyy niin monenlaisia aineksia ja monenlaista perinnettä, joka elää eri tavalla ihmisten maailmassa. Herätysliiketausta on aina liikkeen piiristä tulevalle ihmiselle merkittävä asia ja näkyy hänen elämässään eri tavoin, mutta se on kuitenkin vain yksi ihmisen elämään vaikuttava tekijä. Sitä ei voi väheksyä, mutta ei myöskään ajatella, että herätysliiketausta valaisi ihmiset samaan muottiin.

Piispana Mäkinen ei halua merkitä työntekijöitään herätysliikkeiden edustajiksi.

- Minusta se ei ole olennaista, edustaako ihminen jotakin herätysliikettä. Olennaista on se, että olemme yhdessä kirkon jäseniä työssä ja kastettuja kristittyjä, kukin oman taustansa kanssa.

Paljon arvokasta perinnettä

Piispa Kari Mäkiselle herätysliikkeet ovat tuttuja myös omasta kokemusmaailmasta.

- Isovanhempieni taustoissa oli evankelisuutta ja rukoilevaisuutta, se ei silti leimannut kasvuympäristöäni.

Ennen piispaksi tuloaan Mäkinen työskenteli Porin seudulla, viimeisimpänä kirkkoherrana Ulvilassa.

- Porin ympäristön kirkolliseen ilmapiiriin on vaikuttanut merkittävästi rukoilevaisuus. Kirkkoherrana näin siinä sekä sen myönteisen että ongelmallisen puolen. Joskus se antoi vahvaa juurevuutta paikkakunnan kirkolliseen elämään, joskus piirsi jyrkkiä rajoja, joita saatettiin vieroksua.

- Tässä onkin heräysliikkeiden dilemma. Herätysliikkeisiin liittyy paljon arvokasta perinnettä. Niiden erityinen ja suuri arvo on siinä, että ne luovat ihmiselle kokemuksen siitä, että uskon ja elämän kysymysten kanssa ei olla yksin, ja ovat tukemassa ihmisiä kristillisen uskon syvimpiin aarteisiin. Ongelmallista on kuitenkin se, jos oma ryhmä nähdään enemmän tai vähemmän tiedostetusti muiden yläpuolella.

- Siinä voi käydä niin, että syntyy liian vahva käsitys oikeassa olemisesta ja muiden perinteiden ja ilman herätysliikeperinnettä kasvaneiden alaspäin katsomista. Ei riitäkään se, että tämä on minun kotini ja tässä minä tulen ruokituksi. Näin voi toki tapahtua myös suhtautumisessa herätysliikkeisiin, Mäkinen pohtii.

Uudistusliikkeistä perinteen säilyttäjiksi

Kun kirkkomme herätysliikkeet rukoilevaisuus, evankelisuus, herännäisyys ja lestadiolaisuus 1800-luvulla syntyivät, olivat ne radikaaleja uudistusliikkeitä.

- Nykyään kaikkia näitä liikkeitä voi kutsua perinneliikkeiksi, ne ovat perinnettä ylläpitäviä ja säilyttäviä liikkeitä. Kirkkoamme muuttavat ja uudistavat voimat ovat tänä päivänä muualla. Kyllä minusta herätysliikkeet joutuvat elämään sen kysymyksen kanssa, ovatko ne taaksepäin katsovia. Missä määrin oman perinteen pohjalta rohjetaan avautua katsomaan eteenpäin?

Mäkistä huolestuttaa, vahvistuuko herätysliikkeissä puolustautuva ja muurien taakse vetäytyvä asenne.

- Olen huomannut, että tämä aiheuttaa myös joidenkin herätysliikkeiden sisällä ahdistusta. Liikkeiden piiristä tulee monenlaisia ihmisiä ja toisinaan näyttää siltä, että järjestöt ja ihmiset niiden piirissä ovat etääntyneet toisistaan.

- Perinteisten herätysliikkeiden elinehto on, että ne ovat rohkeasti vuorovaikutuksessa sen ympäristön kanssa, missä ne elävät ja vaikuttavat.

Suomalainen uskonnollisuus on muuttunut vuosisadan aikana melkoisesti ja muutosta on myös edessä päin.

- Myös herätysliikkeiden profiilit ja kirkon rooli kokonaisuudessa on muuttunut, piispa miettii.

- Herätysliikkeet eivät tällä hetkellä ole kirkon elämän valtauoma, vaikka niiden asema on edelleen merkityksellinen. Ajattelen, että suomalaisen kristillisyyden vahvin juonne on ujo, monesti vaikeneva kristillisyys, joka ei suoraan profiloidu mihinkään liikkeeseen, vaan hiljaisella tavalla kiinnittyy kansakirkon arkeen.

Kirkossa kirkon sääntöjen mukaan

Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa on keskusteltu myös siitä, milloin avaran kansankirkon seinät eivät enää kestä. Milloin jokin kirkon sisäinen ryhmittymä ajaa itsensä niin rajalle, että on keskusteltava oman kirkon perustamisesta?

- Ei tämä ole ollenkaan uusi ilmiö, tällaista keskustelua on käyty ennenkin.

Mäkinen korostaa, että halu irrottautua nousee kuitenkin liikkeestä tai ilmiöstä itsestään, ei kirkon johdosta.

- Jos ei voida sitoutua ja olla uskollisia tai edes solidaarisia kirkon omassa järjestyksessä tekemille päätöksille ja syntyy käsitys, että oikea järjestys on ainoastaan meillä, on kysyttävä, mikä on silloin paikka siinä kirkossa, jota ei hyväksytä.

- Kyllä kirkossa tulee edellyttää, että ne, jotka työskentelevät kirkossa, toimivat yhteisten pelisääntöjen ja yhteisen uskon tulkinnan pohjalta. Se ei ole ollut kaikille helppoa. Tämän kaltaista problematiikkaa olemme joutuneet käsittelemään esimerkiksi Luther Säätiön ja joidenkin virkakysymyksissä jyrkkien pappien kanssa, Mäkinen kertoo.

- Sitä usein mietin, miksi joissakin herätysliikkeissä on kasvualusta aggressiiviselle konservatiivisuudelle. Se voi olla äärimmäisen kovaa. Toisaalta vaarna on myös se, että helposti näemme koko liikkeen näiden ihmisten kautta. Kuitenkaan minkään herätysliikkeen kasvot eivät enää ole yksitotiset.

Kirkossa pitää olla monta ääntä

Herätysliikkeet ja muut ryhmittyvät tekevät kirkostamme moniäänisen. Kirkon moniäänisyys herättää keskustelua ja usein sitä myös kritisoidaan. Muun muassa viimeisessä kirkolliskokouksen istunnossa toivottiin arkkipiispasta kirkon yhtenäisen äänen lähettilästä. Mäkinen on eri mieltä.

- Sellainen kirkko ei ole elävä eikä aidosti toimiva kirkko, missä ei ole aitoa dialogia. Ja jos ei voida keskustella, ei ole tilaa erilaisille näkökulmille ja uuden löytämiselle. Ei ole viisasta, eikä edes mahdollista ajatella, että kirkolla olisi vain yksi ääni. Kirkko on jatkuvasti muuttuva ja jatkuvassa dialogissa sekä sisäisesti että vallitsevan kulttuurin kanssa.

Mäkinen peräänkuuluttaa avointa vuoropuhelua ja keskustelua.

- Ajattelen, että keskustelussa pitää voida testata rankkojakin asioita ja ajatuksia, mutta asenteen pitää olla nöyrä. Kun keskustelusta edetään päätöksiin, on näihin sen jälkeen sitouduttava.

Mäkinen jääkin pohtimaan, onko meillä kirkossa tällaisia nöyrän asiallisia keskustelufoorumeita, joissa pelkäämättä voidaan olla vuorovaikutuksessa erilaisten tulkintojen kanssa.

- Tänä päivänä keskusteluun osallistutaan voimakkaasti omista suunnista.

- Ajattelen, että on aloitettava itsestä, kysyttävä minkälaiset valmiudet itsellä on kuulla niiden ihmisten kokemusmaailmaa, jotka tulevat erilaisen perinteen keskeltä ja erilaisen elämänkokemuksen omaavina kuin minä. Ja mitä enemmän näitä valmiuksia on, sitä enemmän on myös rohkeutta tulla mukaan keskusteluun.

Aitoa keskustelua vaimentaa Mäkisen mukaan yhdenmukaisuuden odotus.

- Kuinka vahvaa on yhdenmukaistava vallankäyttö, jota tapahtuu herätysliikkeiden piirissä ja myös koko kirkon piirissä? Se on kovin inhimillistä, että tällaista tapahtuu, mutta se voi olla tuhoisaa ja vahingollista. Tällainen vallankäyttö on usein myös hyvin hienovaraista ja pinnanalaista.

- Piispana haluan ottaa huomioon ja tukea niitä ääniä, joita halutaan avoimesti ja nöyrästi tuoda yhteiseen pöytään. Surullisinta on se, kun törmää sellaiseen, että pöydän ääreen ei lainkaan haluta tulla, vaan tarkoituksellisesti pysyttäydytään erillään. Tällaisissa tilanteissa jää miettimään, miksi se on niin vaikeaa, ja kysyn myös itseltäni, ymmärränkö riittävästi sitä maailmaa, joka pakottaa toimimaan näin. Mitkä ovat takana olevat pelot?

Piispa Mäkinen vertaa kirkon monia näkökulmia Raamatun neljään evankeliumiin.

- Kaikki nämä neljä evankelistaa kertovat samoista tapahtumista. Jokainen kuitenkin tulkitsee niitä omasta näkökulmastaan vuorovaikutuksessa keskenään. Myös teologiset painotukset ovat erilaisia ja evankelistat korostavat eri asioita.

- On kiehtovaa ajatella, että jo silloin oli useita eri näkökulmia samaan ytimeen. Minusta siinä meillä on kirkossa vahva malli ja perusta keskustelulle.

Mari Leppänen / Suviseuratiedotus

26.6.2009 10:42
Suviseuratiedotus

Ajankohtaiset artikkelit

© 2009 SRK