Vaan lopulta: Leiri on pystyssä, kahvipannu tulilla. Murkinaa rinnan alla. Osa lapsista juossut kartoittamaan lähimmät vessat ja reitin kentälle. Istun retkituolissa ja kuuntelen silmät suljettuna ääniä majapaikan ympäriltä. Seurapuheeseen sekoittuu kiurun liverrys. Viereisen leirin pariskunta äheltää teltan pystytyksen kanssa. Jostain vaunusta kuuluu lapsen itkua ja toisesta naurua. Sydämessä läikähtää lämmin. Silmäkulma kostuu väkisin. Tunnen hellää myötätuntoa jokaista leirinrakentajaa kohtaan.

Kaisa Ronkainen pohtii blogitekstissään sitä, kuinka etäsuviseuroihin jääminen voi houkutella helppoudellaan. Kuitenkin kenttäsuviseuroihin muiden uskovaisten joukkoon pääseminen tuo mukanaan tunteen siitä, että kannatti lähteä. 

Lue lisää Kaisan ajatuksista täältä.

Olen tavannut ihmisiä monista eri kulttuureista, maista ja maanosista. Yllättävän usein ja yllättävän nopeasti keskustelut ovat kääntyneet siihen, miltä kenenkin sisäinen maailma näyttää. Usko, tai se, ettei usko mihinkään, on vastaus moneen kysymykseen. Keskusteluissa olemme todenneet, miten usko saa ihmisissä aikaan hyvää: se kokoaa uskovaiset yhteen, antaa tarkoituksen elämälle ja kehottaa meitä kohtelemaan hyvin toisiamme. Keskusteluihin on mahtunut mukaan myös se, miten uskonnon varjolla voidaan aiheuttaa maailmaan paljon pahaa.

Keskustelut ovat antoisia ja raskaita. Usko on henkilökohtaista, enkä osaa sanoa, kuka keskustelukumppaneista uskoo eniten tai vähiten. Se, mihin uskoo, vaihtelee. Omasta uskosta puhuessa sanoja on vähän. Usko on kaikki, mitä minulla lopulta on: se on rauha elämän ja kuoleman kanssa. Miten puhuisin siitä?
Näin pohdiskelee Anna Majuri omassa blogikirjoituksessaan. Lue koko teksti täältä.

Tänä vuonna, jos Jumala suo, pääsemme viettämään Suviseuroja Lopen Räyskälässä. Millä mielin Suviseuroja järjestellään ja odotetaan koronapandemian aiheuttamassa ristiaallokossa? Tässä blogisarjassa pääset kurkistamaan sekä seuravieraiden että suviseurajärjestelyihin osallistuvien tunnelmiin. 

Ensimmäisessä blogikirjoituksessa Hilkka Liukkonen kuvailee:

”Vastuurauhanyhdistyksissä tapahtuu paljon asioita, joita suuren tapahtuman järjestäminen edellyttää. Tunne siitä, että suviseuramatka on meneillään, on todellinen. Olen huomannut, ettei omassa mielessä uskalla päästää voimakasta odotuksen tunnetta valtoihinsa. Sitä ikään kuin suojelee itseään pettymykseltä, jos emme pääsekään kokemaan kenttätapahtumaa. Samalla mieleen avautuu voimakas kuva siitä, kuinka suurena seurakenttä toteutuukaan, jos seurat vietetään viime vuosien tapaan etätapahtumana, ja maailman äärissäkin tietokoneiden välityksellä saadaan kuulla ilosanomaa. Koko maailma toimii seurakenttänä…”
Pääset lukemaan lisää Hilkan ajatuksista tästä.